Etelä-Savon lähiruokaherkut – yksinkertaisesti parasta
Blogi
Missä mahtaa olla etelä-savolaisen lähiruoan juuret? Vuosisataisissa kaskikansan perinteissä ja herrasväen juhlapöytien herkuissa? Siellähän ne, ja seudulla käytyjen sotien tuomissa tuulahduksissa idästä ja lännestä. Ennen kaikkea kuitenkin luonnon ja lähialueen tuoreissa raaka-aineissa. Muikku ja muut järvikalat, kasvikset, oman maan antimet, riista, marjat, sienet ja itse tuotettu vilja ja liha ovat luoneet perustan Etelä-Savon ruokaperinteille niin herrojen kuin rahvaankin ruokapöydissä.
Etelä-Savon ruokakulttuurissa kohtaavat kaskikansan ja herrasväen kartanoiden perinteet
Mikkelin seutu on vanhaa kaskiviljelyn aluetta. Metsien kaskeaminen viljelysmaaksi loi perustan seudun elinkeinolle. Paikallisten luontosuhde oli vahva: marjastus, kalastus ja metsästys toivat tarpeellista lisää ruokapöytään viljelyn ja karjanpidon lisäksi. Etelä-Savon maataloustuotteet olivat kysyttyjä myös itärajan takana.
Savustetun kalan nauttimisen taitoa on Savosta viety myös Venäjälle 1800-luvulla.
Kaskikansan ruokaperinteiden rinnalle alkoi maailmanhistorian tuulten myötä kehittyä Etelä-Savoon myös toisenlaista ruokakulttuuria. 1600-luvun lopulta 1800-luvun alkupuolelle Ruotsi perusti Etelä-Savoon sotilaille ratsutiloja, joista monista muodostui seudun merkittävimpiä kartanoita. Ruotsin aatelisten ja herrasväen mukana kartanoihin syntyi ruokaperinteitä, joihin lisämaustetta toivat myös Keski-Euroopan säätyläispiirien ruokakulttuuri ja muotivirtaukset.
Ylellisiä kartanoiden juhlapöytiä
Vaikka Savo oli syrjässä maailman metropoleista, täällä vaikuttaneet Ruotsin aateliset, herrasväki ja sotaherrat tiesivät, miten järjestää juhlia ja herkutella.
Kartanoiden juhlavista jouluisista pitopöydistä pääset nauttimaan esimerkiksi Tertin Kartanossa.
Istahdetaanpa hetkeksi 1700-luvun savolaiskartanon juhlavaan pitopöytään. Näe edessäsi kauniisti katettu juhlapöytä ja 26 ruokalajin illallinen. Tarjolla on mm. seuraavaa:
Hyytelöitä, peltopyytä, fasaaneja, mesäkaurista, villisorsia, keitettyjä kanoja persiljanjuurien kera, nuoria kyyhkysiä artisokkapohjien kanssa, juottovasikkahakkelusta rapujen ja korvasienten kanssa, haukea valkoisessa sardellikastikkeessa, kinkkua, savustettua kieltä, metsopasteijaa, italialaista salaattia, vihannessalaatteja, frikadelleja...
Yltäkylläistä, vai mitä?
Kartanoissa kutsuttiin vieraita usein myös lounaille, ja tarjolla saattoi olla esimerkiksi madetta, lohilaatikkoa, meetvurstia, pinaattia, perunoita, hapankaalia, puolukkasurvosta, leipää ja marjapuuroa. Tästä listasta voi moni jo tunnistaa tuttuja ruokia omastakin arjen lounaspöydästä.
Kartanoiden iltapäiväkahvikulttuuri levittyi myös tavallisen kansan pariin ja näkyy tänäkin päivänä. Kartanoissa kahvin tai teen kera tarjottiin esimerkiksi pitkopullaa, vohveleita, munkkeja, pursotinleipiä, mantelileivonnaisia ja kuivia kakkuja.
Nämä herkulliset pullat voisivat melkein yhtä hyvin olla Mikkelin kahvilasta kuin parin sadan vuoden takaa kartanon iltapäiväkahvipöydästä.
Arkena kartanoissakin syötiin yksinkertaisemmin. Yhteistä niin kartanoiden kuin tavallisenkin kansan ruoille oli kuitenkin saatavilla olevien sesongin ainesten käyttö. Niistä syntyi maukkaat tarjottavat arkeen ja juhlaan sekä kartanoissa että paikallistenkin pöydissä.
Yksinkertaisia makuja Mannerheimin tapaan
Mikkelin ravintoloissa tarjonta 1930-luvulla oli yltäkylläistä runsaine leikkele- ja voileipäpöytineen, kermaisine paisteineen ja lampaanselkineen. Oman mausteensa päämajakaupunki Mikkelin ruokakulttuuriin toi toisen maailmansodan aikana marsalkka Carl Gustaf Mannerheim esikuntineen ja vieraineen. Silloisen hotelli Kalevan Mikkeli-klubistamuodostui Mannerheimin kantapaikka, jossa hän lounasti ja nautti illallista vieraiden kanssa.
Päämajakaupungin ruokahistoriaan kuuluu tietenkin Marskin ryyppy: piripintaan kaadettu vermutilla ja ginillä paranneltu akvaviittisnapsi, joka käsi vakaana ja läikyttämättä kulautettiin kurkkuun. Tapa oli peruja Mannerheimin ajalta Venäjän armeijassa, jossa upseerit saivat yhden ilmaisen ryypyn lounaalla ja kaksi illallisella. Lasi kannatti ottaa siis täyteen, kun kerran ilmaiseksi sai. Tätä perinnettä marsalkka Mannerheim vaali armeijan päämajassa Mikkelissä, Chevalierkaartin tapakulttuurin mukaan.
Marsalkka Mannerheim Mikkelin päämajassa toisen maailmansodan aikaan.
Mannerheim arvosti yksinkertaista ja kevyitä ruokalajeja. Alkuruokana oli leikkeleitä, munakas tai kohokas, ja pääruokana esimerkiksi lammasta ja riisiä tai kaalikääryleitä, perinteisiä etelä-savolaisia ruokia tänäkin päivänä. Sodan aikana tarjonta oli niukempaa, ja tarjolla oli puuroja, riistaa, lintuja, muikkua - enimmäkseen paikallisia elintarvikkeita.
Marsalkka Mannerheimin kantapaikka Mikkelin klubi ja ateria marsalkan tapaan.
Mikkelin ravintoloissa sotaa edeltävä yltäkylläisyys vaihtui sodan myötä yksinkertaisempiin ruokiin. Maataloustuotteet olivat arvossaan ja alkoholikin oli säännösteltyä. Käyttöön tuli pakolliset “lihakeittopäivät”, ja juureksista tehdyt ruoat, kuten ruskistetut ja uunissa haudutetut lanttu- ja sianlihakuutiot. Vähästäkin saatiin maukasta, ja haudutetut uuniruoat olivat suosittuja. Ja löytyi niukalle alkoholinkin saatavuudelle kotitekoisia ratkaisuja.
Tämän päivän lähiruoka nojaa laadukkaisiin raaka-aineisiin
Etelä-savolainen lähiruoka ei ole eksynyt kauas vuosisatojen takaisista ruoka-aineista. Itse kasvatettu liha sekä riista, järvikalat, tuoreet ja säilötyt marjat, hedelmät ja sienet ovat tuttuja aineksia, joita myös osataan arvostaa. Puhtaista ja aidoista, ajoittain niukoistakin, raaka-aineista on täällä aina osattu tehdä hyvää ja maistuvaa. Näitä maukkkaita perinneherkkuja voit edelleen nauttia monissa Mikkelin alueen ravintoloissa - ja juhlavissa kartanon pitopöydissä myös ihan herrasväen tapaan. Lähde nauttimaan Etelä-Savon aidoista mauista ja ruokakulttuurista!
Mikkelin seudun talven herkkupöydissä maistuu lähialueen parhaat antimet. Tässä Kenkäveron joulupöydän herkkuja.
