Perhetarinoita jakamaan!


Mökkikirje 1/2016 | Kirjoittanut: Leena Karo


Tässä niitä on, vähiä säikeitä muutaman lähisukulaisen elämänmenosta sadan vuoden takaa. Istun kesäkotimme vintillä ja levittelen lattialle
postikortteja, kirjeitä, valokuvia ja talousvihkoja. Vihoista näen hankintoja ja ruoan hintoja, kirjeistä ja postikorteista löydän ajankuvaa,
perhetapahtumia,matkaselostuksia, pieniä rakkaudentunnustuksiakin. Kalentereissa on merkintöjä säästä, kummituksesta, kalansaaliista,
kyläilyistä, töistä ja juhlapäivistä.Kauppakirjoista ja velkapapereista päättelen, mitä ostettiin ja keneltä lainattiin.

Haluaisin tietää näistä ihmisistä paljon, paljon enemmän. Miten sata vuotta sitten arki sujui isoisovanhempiemme perheissä?
Miltä kodit näyttivät? Miten nukuttiin, mitä syötiin, mitä tehtiin illalla ennen televisiota? Miten kaupunkilaiset sukulaisemme viettivät lomaa maalla? 

Luin äskettäin, että muistokalleudet, tarinat suvun jäsenistä, ulottuvat perinteisissä kulttuureissa seitsemänkin sukupolven yli.
Meillä ne tuskin kantavat kahta sukupolvea kauemmaksi.

Sen huomasimme taas tänä keväänä, kun olimme pikkuserkustapaamisessa. Meistä useimmilla näytti olevan todella hatarat tiedot
siitä perheestä,jonka sisarussarjasta meidän mukanaolleiden isoisoäidit ja -isät ovat lähtöisin.

Nuoria syytetään huonoiksi kuuntelijoiksi, mutta eivät isovanhemmatkaan ole aina niin innokkaita kertojia. 

Lapsuudesta tai nuoruudesta voi olla vaikea puhua etenkin silloin, jos se on ollut kovin köyhä tai siihen on sisältynyt raskaita aikoja.
Silti sukupolvien välinen muistojen vaihto olisi tärkeää. Jos kertomisen perinne puuttuu, samastuminen edellisten sukupolvien kokemuksiin
on vaikeaa.

Niinpä olen päättänyt, että tänä kesänä, jonakin sadepäivänä, me sen teemme. Kiipeämme porukalla vinttiin,
otamme esiin muutaman laatikon ja oikein paneudumme lukemaan kirjeitä!

Eivätkö ne entisten polvien kirjeet ja paperit olekin säilössä juuri sen takia, että jälkipolvi niihin joskus tutustuisi?

Leena Karo